Arpa takaa tasa-arvon ja edustuksellisuuden demokratiassa

Viime päivinä on keskusteltu tasa-arvon toteutumisesta poliittisessa päätöksenteossa. Ensin huomio kohdistui miesten ja naisten osuuksien toteutumiseen puolueissa ja päättävissä elimissä, mutta torstaina (22.1.) vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää laajensi keskustelun koskemaan myös vähemmistöjä, joiden edustajia hän soisi olevan enemmän mukana politiikassa. Laajennan tässä hieman aiheesta US:een ja KSML:een lähettämääni mielipidekirjoitusta.

Paras ja tehokkain tapa saada kaikkien väestönryhmien välinen tasa-arvo toteutumaan on arpa. Kun päättäjät, edustajat, valtuutetut ja jäsenet arvotaan koko väestöstä, pitkällä aikavälillä jokaisen ryhmän saama edustus tulee vastaamaan ryhmän suhteellista osuutta väestöstä. Tämä pätee myös väestöryhmien mahdollisiin päällekkäisyyksiin. Jokaisella kansalaisella olisi yhtä suuri mahdollisuus päästä päättämään yhteisistä asioista, eikä se olisi enää poliittisesti suuntautuneiden ja siihen aktiivisesti panostavien etuoikeus.

Toisin sanoen, kun nykyisin valitaan päättäjiä valtuustoihin, eduskuntaan, edustajistoihin ja niin edelleen, valitut ovat luonnollisestikin sellaisia, jotka erityisesti päättäjiksi pyrkivät. Paitsi että eri väestöryhmien sisällä halukkuus päättäjäksi vaihtelee merkittävästi (voitaneen esimerkiksi epäillä, että poliittinen ura kiinnostaa miehiä useammin kuin naisia), ero näkyy myös koko väestön tasolla.

Kansalaiset voitaisiinkin myös ryhmitellä niihin, joita poliittinen päätöksenteko ja ura kiinnostaa sekä niihin, joita se ei kiinnosta (ainakaan niin paljoa, että tekisivät jotain sen eteen). On siis päivänselvää, että vaaleihin perustuvassa edustuksellisessa demokratiassa valitut päättäjät edustavat täysin ylivoimaisesti niitä, jotka ovat ylipäätään kiinnostuneita poliittisesta päätöksenteosta. Voitaneen myös olettaa, että tällä tavalla muusta väestöstä eroavat henkilöt omaavat myös keskimääräistä useammin muita muusta väestöstä poikkeavia piirteitä, jolloin voidaan perustellusti asettaa kyseenalaiseksi koko mahdollisuus siitä, että vaaleilla voitaisiin saada valituksi koko väestöä edustava ryhmä päättäjiä.

Arvontaan perustuvassa valinnassa tämä ongelma rajoittuu vain niihin, jotka syystä tai toisesta eivät halua ottaa arvalla saamaansa tehtävää vastaan. Arvalla valitut henkilöt edustavat siis sitä kansanosaa, joka on valmis ottamaan tehtävän vastaan, jos arpa osuu kohdalle. Lienee perusteltua olettaa, että tämä joukko on selvästi suurempi kuin nykyisin aktiivisesti poliittisiin tehtäviin pyrkivien joukko.

Lyhyellä aikavälillä, esimerkiksi valtuustokaudella, vaihtelut väestöryhmien suhteellisessa edustuksessa voisivat tosin olla suuriakin. Tämän merkitystä voidaan vähentää lyhentämällä kausien pituuksia. Jatkuvuutta päätöksentekoon saadaan vaihtamalla vain osa päättäjistä kerrallaan. Uusia päättäjiä voitaisiin arpoa mukaan esimerkiksi kerran vuodessa kahden vuoden ajaksi. Lyhyemmät kaudet nopeuttaisivat ja tehostaisivat myös edustuksen tasa-arvoisuuden toteutumista.

Päättäjien arpominen koko väestöstä vähentäisi rajusti myös päivänpolitiikan ikäviä puolia, kuten populismia ja katteettomia vaalilupauksia. Kustannussäästöt olisivat myös merkittäviä, muunmuassa vaalien järjestämisen ja vaalimainonnan osalta. Puoluetukea voitaisiin karsia rajusti tai lopettaa se kokonaan.

Tietenkään päättäjäksi ei voisi pakottaa ketään, vaan pestistä pitäisi voida myös kieltäytyä, jolloin tilalle arvottaisiin uusi henkilö. Lasten kohdalla osallistumisesta voisi päättää huoltaja. Myös se pitäisi varmistaa, että esimerkiksi kahden vuoden kansanedustajan tehtävän vastaanottaminen ei vaikuttaisi haitallisesti henkilön nykyiseen työsuhteeseen. (Kansanedustajankin tehtävä voisi muutenkin olla nykyistä luottamushenkilömäisempi, s.o. sivutoiminen.) Lisäksi voidaan kysyä, pitäisikö esimerkiksi vankilatuomiota istuvilla henkilöillä olla arpaa ainakaan tuomion aikana.