Elinkauppa poistaa elinsiirtojonot

Paheksuin taannoin (26.10.2009 ja 27.10.2009) poliitikkojen aikeista tehdä elinluovutuksesta oletusarvoista eli lähes pakollista. Elimiä siis siirrettäisiin kuolleilta (tai hyvin pian kuolevilta) ilman erillistä suostumasta, ellei tiedetä asianomaisen erikseen kieltäneen luovutusta. Mielestäni tällöin ei voida edes puhua luovutuksesta vaan kysymys on ottamisesta, jonka kanssa minulla on erittäin suuri periaatteellinen ongelma.

Äskettäin elinsiirtoasiaa käsitteli professori Alex Tabarrok Wall Street Journalin artikkelissaan The Meat Market. Tabarrokin mukaan suuntaus sallimusolettaman suuntaan on vahva, erityisesti Euroopassa, jossa sitä käytetään jo laajalti, joskin sallimusolettaman vaikutus luovutusten määrään on vaatimaton:
Presumed consent is common in Europe and appears to raise donation rates modestly, especially when combined, as it is in Spain, with readily available transplant coordinators, trained organ-procurement specialists, round-the-clock laboratory facilities and other investments in transplant infrastructure. 
Elinsiirto-ongelmaan eli siirtoelinten niukkuuteen on olemassa toisenlaisiakin ratkaisuja, nimittäin markkinaehtoisia. Pimeät markkinat kattavat jopa 5-10 % maailman elinsiirroista, mutta niissä on ongelmansa, sillä laittomasti tehdyt leikkaukset eivät aina noudata aivan korkeimpia lääketieteen laatustandardeja, jälkihoidon puutteesta puhumattakaan. Markkinaehtoiset ratkaisut eivät kuitenkaan ole toistaiseksi laillisia, yhtä ainoaa maata lukuunottamatta. Käännän seuraavan suoraan artikkelista:
Vain yksi valtio, Iran, on poistanut kokonaan niukkuuden siirtoelimistä -- ja vain Iranilla on toimivat ja lailliset elinsiirtomarkkinat. Iranin järjestelmässä elimiä ei kuitenkaan osteta ja myydä basaarissa. Potilaat, joille ei saada munuaista kuolleelta luovuttajalta ja joille ei löydy sopivaa elävää luovuttajaa lähiomaisista, voivat hakea siirtoelintä voittoa tavoittelemattomalta dialyysi- ja siirtoelinpotilaiden yhdistykseltä (Datpa).

Datpa etsii sopivia luovuttajia luovuttajarekisteristä, johon kuuluvat luovuttajat ovat riippumattomien siirtoelinlääkäreiden lääketieteellisesti tutkimia ja hyväksymiä. Valtio maksaa näille luovuttajille 1200 dollaria ja tarjoaa heille vuodeksi maksuttoman sairausvakuutuksen. Lisäksi siirtomunuaisten vastaanottajat maksavat Datpan kautta luovuttajille 2300-4500 dollarin summan. Hyväntekeväisyysjärjestöt hoitavat maksun luovuttajille varattomien vastaanottajien puolesta, osoittaen, että Iranilla on maailmalle opetettavaa niin hyväntekeväisyydestä kuin markkinataloudestakin.

Iranilainen järjestelmä ja pimeät markkinat osoittavat yhden tärkeän tosiasian: siirtoelinpula voidaan ratkaista maksamalla eläville luovuttajille. Iran aloitti järjestelmänsä vuonna 1988 ja munuaispula oli poissa vuoteen 1999 mennessä.

Vuonna 2007 Nobel-palkittu taloustieteilijä Gary Becker ja Julio Elias arvioivat, että 15000 dollarin maksu siirtomunuaisesta poistaisi munuaispulan Yhdysvalloissa. Jos liittovaltio suorittaisi maksun, järjestelmää ei voitaisi syyttää epätasa-arvoiseksi. Lisäksi tämä ehdotus säästäisi valtion varoja, sillä jopa merkittävä korvaus siirtomunuaisesta tulee halvemmaksi kuin pitkäaikainen dialyysihoito.
Kysymys kuuluukin, halutaanko Suomessa oikeasti tehdä jotain siirtoelinpotilaiden hyväksi? Jos kyllä, oikea vastaus on vapauttaa siirtoelimet ja elinsiirrot vapaille markkinoille. Jos ei, sitten voidaan jatkaa näpertelyä vapaaehtoisen luovutuksen ja moraalittomien sallimusolettamien kanssa. Itse olen kantanut elintenluovutustestamenttia jo lähes kahdeksan vuotta, mutta sallimusolettamaa vastustan siinä määrin, että sellaisen tullessa voimaan tulen vaihtamaan luovutustestamenttini kieltotestamenttiin. Valtio ei saa kohdella kansalaisia omaisuutenaan.

Kannattaa lukea koko alkuperäinen artikkeli, siinä on paljon muutakin tietoa.