Poliitikkojen arkkityypit, osa 1: Hyväntekijät
Poliitikkoja on monenmoisia, mutta heistä on selkeästi löydettävissä ainakin kahta erilaista arkkityyppiä: hyväntekijät ja heimopäälliköt. On joitakin poliitikkoja, jotka eivät täysin sovi kumpaankaan näistä kategorioista, mutta he ovat harvassa. Tässä kirjoituksessa käsittelen hyväntekijäpoliitikkojen piirteitä, heimopäälliköt tulevat käsittelyyn toisessa osassa ja lopuksi kolmannessa osassa käyn läpi näiden ominaisuuksien käytännön seurauksia.
Hyväntekijät ovat selvästi poliitikkojen suurin ryhmä, sillä sen lisäksi, että valtaosa poliitikoista oikeasti haluaa tehdä hyvää, lähes kaikki lopuistakin haluavat esiintyä hyväntekijöinä. Periaatteessa tarkoitus kai onkin, että jokainen poliitikko olisi hyväntekijä, uhraamassa omaa aikaa ja vaivaa yhteiskunnan ja muiden ihmisten hyvinvoinnin edestä, tietenkin sopivaa korvausta vastaan.
Hyväntekijäpoliitikoille tyypillisiä piirteitä ovat iloisuus, myönteinen suhtautuminen elämään, sosiaalisuus ja vahvat, ideologisetkin näkemykset siitä, millaiset asiat ovat muiden parhaaksi. Usein he auliisti jakavat omasta mielestään hyviä neuvojaan jopa vaivaksi asti, varsinkin jos näkevät läheisensä tai jonkun muun vastaantulijan tekevän asioita hyväntekijäpoliitikon mielestä väärällä tai haitallisella tavalla.
Hyväntekijöiden kohteiksi joutuneet ja sivustaseuraajat saattavat joskus kokea heidän suhtautumisensa autettaviinsa ylimieliseksi. Ylimielisyys kuitenkin kuuluu varsinaisesti vain harvoin hyväntekijäpoliitikon luonteenpiirteisiin. Todellisuudessa kysymys on useimmiten täysin vilpittömästä halusta auttaa ja tehdä hyvää, tarvittaessa jopa vastoin autettavan tahtoa. Hyväntekijäpoliitikolle on nimittäin luonnollista ajatella, että muut ihmiset eivät ymmärrä omaa parastaan, sillä hehän näyttävät jatkuvasti tekevän lähes kaiken väärin, jos hyväntekijä ei ole opastamassa tai säätämässä tarvittavia lakeja.
Niin ikään hyväntekijöille tyypillistä on Robin Hood -tyyppinen utilitarismi. Koska heidän tavoitteenaan on mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman usealle, mitään keinoja ja välineitä ei kaihdeta tavoitteeseen pääsemiseksi. Yksilön tai pienen ryhmän etu voidaan silmää räpäyttämättä uhrata suuremman joukon tai suuremman edun vuoksi. Päämäärä siis oikeuttaa keinot.
Hieman harvinaisempi, mutta ei lainkaan tavaton, piirre hyväntekijäpoliitikoille on jonkin tiukkaa kurinalaisuutta edellyttävän maailmankatsomuksen omaaminen ja sen noudattamisen osoittautuminen henkilökohtaisesti haastavaksi. Tällaisesta ihmisestä saattaa tulla hyväntekijäpoliitikko, jos hän katsoo maailmankatsomuksen poliittisten johtopäätösten ajamisen helpommaksi kuin oman kurinalaisuutensa kehittämisen. Toisin sanoen, sen lisäksi että hän uskoo toimivansa muiden parhaaksi, hän yrittää saada valtion pakottamaan myös itsensä oman maailmankatsomuksensa vaatimaan muottiin, kun ei itse siinä onnistu.
Kaiken kaikkiaan hyväntekijät ovat poliitikoista vaarallisimpia. Miksi, sen kerron sarjan kolmannessa osassa.
PÄIVITYS: Sarjan toinen osa on nyt saatavilla: heimopäälliköt.
PÄIVITYS #2: Sarjan kolmas osa on nyt saatavilla: Ojasta allikkoon.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
"Hyväntekijät ovat selvästi poliitikkojen suurin ryhmä, sillä sen lisäksi, että valtaosa poliitikoista oikeasti haluaa tehdä hyvää, ..."
Bullshit!
Kyllä kaikenlaiset pyrkyrit jotka korkeintaan pyrkivät tekemään hyvää omalle taloudelleen ovat se suurin ryhmä. Sittenhän on tietenkin kaikenlaisia riemuidiootteja ja uskovaisia unohtamatta niitä jotka ovat mukana vain painaakseen toisia alaspäin.
Täällähän löytyy heti tyyppejä keiden kannattaisi lähteä ehdolle kaikkiin vaaleihin vaikka omalta listalta. Jos tuntee jo valmiiksi kaikki poliitikot ja tietää että he ovat vain edistämässä omaa asiaansa tai haittaamassa toisten, niin kyllähän tuollaiset pyyteettömät ja jalot sielut sieltä joukosta erottuisivat.
Lisään vielä etten väittänyt kaikkien politiikkaan pyrkivien olevan tällaisia ihmisiä.
Uskoisin ensimmäiseen ryhmän kuuluvaksi myös edustajat, jotka mennessään eduskuntaan uskovat vilpittömästi ajavansa muutosta parempaan. He uskovat ettei valta ja puolue vie mukanaan, vaikka tällainen käytös on koodattu selkäytimeemme.
Onko joku joskus eronnut edustustehtävästään ja perustellut eroa liian pienillä vaikutusmahdollisuuksilla tai omalla osaamattomuudella? Itse en ole huomannut.
Jos esimerkiksi joku libertaristi tai anarkokapitalisti hakeutuisi vaikka kokoomuksen listoilta mukaan eduskuntaan (koska Liberaalit eivät saaneet kyllin kannatuskortteja), kohtaisi hän väkisinkin lopulta edustajuutensa pettymyksenä. Hän ei saisi tarvitsemaansa näkyvyyttä, koska hänen mielipiteensä ovat muiden edustajien mukaan vääriä. Eihän PS ole saanut asioitaan esille, vaikka onkin ihan oma puolue.
Ajan kuluessa edustaja luovuttaisi, mutta ei silti eroaisi, jolloin eduskunta saisi mielestään pettyneen edustajan kannattajakunnan legitimiteetin.
Uskaltaisin väittää että Yhdysvalloissa Ron Paul on vain vähentänyt libertarismia (vaikka ei varsinaisesti libertaristi olekaan) olemalla mukana päätöksenteossa, sillä Pauli on ohjannut ihmiset luottamaan järjestelmään, joka on kaikkea muuta kuin vapautta ajava.
1&2: On hyvin mahdollista, että aloittaessaan uransa poliitikolla on vilpitön tahto tehdä hyvää. Sitten kun naiivius karisee, huomaa ettei hyvän tekeminen olekaan niin helppoa, sitä laskee hiukan rimaa ja pyrkii tekemään hyvää hiukan pienemmälle joukolle. Kun sekään ei onnistu, lasketaan rimaa vielä hiukan.. kunnes lopulta on saavutettu sopiva ja mahdollinen taso, eli pyritään tekemään hyvää itselle ja ehkä omalle puolueelle. :-)
Mielenkiintoista nähdä mihin ryhmään itse kuulun. En ainakaan koe olevani minkään sortin hyväntekijä :D
Pekka Manner (#1) ja Johan Tranberg (#2), valtakunnassa on muuten aika paljon poliitikkoja, muitakin kuin ne, jotka kansoittavat iltapäivälehtien sivuja. Hyväntekijät tyypillisesti jäävät rivikansanedustajiksi tai kunnallispolitiikkaan, joskin on heitä ministereinäkin.
Mm. kansalaispalkka-idiotismi perustuu tähän vasemmistolaiseen "hyväntekeväisyyteen".
Henri Heikkinen (#7), kyllä sinä varmaan tähän hyväntekijäryhmään kuulut, ainakin enemmän kuin siihen toiseen. Vaikka hyväntekijät ovatkin poliitikoista vaarallisimpia, ihmisinä he ovat tuota toista ryhmää parempia. Hyväntekijäpoliitikot kuitenkin vilpittömästi haluavat hyvää muille, joko tarjoamalla etuja, kehittämällä järjestelmää paremmaksi tai jotenkin muuten.
Tuohon hyvintekijäpoliitikoille tyypilliseen muiden ihmisten asioiden tietämiseen heitä itseään paremmin liittyy läheisesti yleisempikin "kaikkitietävyys" ja "aina oikeassa oleminen", jotka ovat itsellenikin tuttuja vähemmän myönteisiä ominaisuuksia, ainakin vaimon mukaan. :-) Muutenkin minutkin voisi ehkä laskea tähän kategoriaan, paitsi että olen ehdottomasti yksilöiden oikeuksien polkemista ja pakottamista (aloitteellista väkivaltaa sekin) vastaan.
vai mitä? (#9), kyllä, mutta en kutsuisi sitä silti idiotismiksi. Hyväntahtoisuus on ihan myönteinen piirre ihmisissä. Mutta hyväntahtoisuus yhdistettynä utilitarismiin ja (lähes) rajattomaan poliittiseen valtaan on erittäin huono juttu.
Tuo utilitarismi on muutenkin vähän hankala asia. Periaatteessahan sen voi ajatella vapausaatteen mukaiseksi siten, että mahdollisimman suuri vapaus on mahdollisimman hyvä asia mahdollisimman monelle.
Utilitarismia kuitenkaan harvoin ajatellaan tällä tavoin suurimpaan kokonaishyötyyn saakka, vaan sitä käytetään tapauskohtaisesti ja verrataan vain kunkin yksittäisen aloitteen hyötyjä ja haittoja. (Puhumattakaan tietysti siitä, että säännönmukaisesti hyötyjä liioitellaan ja haittoja vähätellään.) Tällainen "kertakäyttöutilitarismi" ei todellakaan johda tuohon mahdollisimman suureen vapauteen ja sen tuomiin hyötyihin.
Lisäksi utilitarismin perusongelma on tosiaankin se, että se ei arvota yksilöiden oikeuksia millään tavoin, vaan on valmis uhraamaan kenet ja mitä tahansa "suuremman" hyödyn nimessä. Utilitarismilla voitaisiin periaatteessa perustella vaikka joidenkin äärivihreiden ajatus maailman väkiluvun leikkaamisesta alle yhteen miljardiin jäljelle jäävän ihmiskunnan, luonnon ja "Gaian" edun nimissä, vaikka kuka tahansa terve ihminen ymmärtääkin ajatuksen mielettömyyden. Utilitarismissa "hyöty" onkin aina subjektiivinen käsite eikä objektiivisesti mitattavissa.
# 8. Esim kepun ryhmässä on tämä Markku Uusipaavalniemi mutta onko ketään muuta :) No ehkä joku Kyösti Karjula jonkun mielestä mutta hänkin ajaa eniten oman ryhmänsä etua. Lähes kaikki siis ovat surkeita broilereita ja kähmijöitä.
Johan Tranberg (#13), demokratia on vastakkainasettelujen malli, jossa "tehdään hyvää" ajamalla omien ryhmien etuja. En tarkoittanutkaan, että hyväntekijäpoliitikoilla olisi aina koko kansan etu kokonaisuutena mielessä (muutenhan he ajaisivat vapausaatetta), vaan nimenomaan omien eturyhmien hyvä. Ehkä tämän artikkelin luonnehdinta hyväntekijäpoliitikoista aukeaa paremmin sarjan seuraavan osan myötä...
Hyvä kirjoitus.
Itse tykkäisin ajatella, etteivät libertarismi ja hyväntekijyys esittämässäsi määritelmässä suinkaan sulje toisiaan pois. Sosiaaliliberaali linja on hyväntekijälle jo olemuksessaan älyllisesti keveämpi ja siten varteenotettavampi keino toteuttaa hyväntekijyyttään kuin esimerkiksi libertarismi, joka asettaa vaatimuksia päämäärien lisäksi myös keinoille. Tämä ei siis tarkoita sitä, etteikö nimellisesti libertaari henkilö voi olla todellisuudessa heimopäällikkö joka tavoittelee omaa etuaan ja jolle libertarismi on kenties vain työkalu tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Tällaisella jaottelulla arvostan huomattavasti enemmän hyväntekijyyttä kuin heimopäällikköä, joka käyttää ihmisiä hyväksi ja on mielestäni välttämättä vahvasti narsistisella ja nihilistisellä maailmankuvalla varustettu 'elukka'. Hyväntekijän voi kääntää 'kaidalle polulle', koska hänen tarkoitusperänsä ovat loppujen lopuksi epäitsekkäät. Heimopäällikön vakuuttaminen moraaliin tai käytännöllisyyteen vetoavalla argumentaatiolla lienee vaikeaa ellei mahdotonta.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 15 kommenttia