Valtio ei ole ympäristötietoisen valinta

Viime viikolla vietettiin kahta aivan erilaista merkkipäivää. Ensin torstaille 19.8. osui (yhdysvaltalainen) The Cost of Government Day 2010 (Valtion kustannusten päivä), joka kuvaa sitä päivää, jolloin kansalaiset ovat maksaneet valtion vuoden menot ja alkavat tuottaa jotain itselleenkin. Kahta päivää myöhemmin, lauantaina 21.8., vietettiin maailman luonnonvarojen päivää, joka puolestaa merkitsee vuoden aikana uusiutuvien luonnonvarojen käyttämistä kokonaisuudessaan, jonka jälkeen niitä käytetään loppuvuoden ajan enemmän kuin niitä uusiutuu.

Näiden kahden merkkipäivän osuminen samalle viikolle on tietenkin lähes puhdas sattuma, mutta on niillä kuitenkin paljonkin yhteistä. Jos oletetaan, että yhdysvaltalaiset valtion kustannukset edustavat melko hyvin keskimääräisiä valtion kustannuksia ja että valtion osuus talouden kokonaiskustannuksista vastaa melko hyvin sen osuutta uusiutuvien luonnonvarojen kulutuksesta, niin meidän on väistämättä huomattava, että ilman valtioiden kustannuksia maailman uusiutuvat luonnonvarat uusiutuisivat eli kasvaisivat enemmän kuin niitä kulutetaan vuosittain!

Valtiot siis vastaavat noin kahdesta kolmasosasta maapallon väestön kokonaiskulutuksesta, kun luonnonvarojen uusiutuminen riittää vastaamaan noin kahteen kolmasosaan samasta kokonaiskulutuksesta. Ilman valtioita ja niiden kulutusta puolet valtioiden kulutuksesta voisi korvautua yksityisellä kulutuksella -- tai toisin sanoen maailman ihmisten yksityinen kulutus voisi kaksinkertaistua -- ja silti maailman väestö eläisi tasapainossa luonnonvarojen uusiutumisen kanssa.

Tämä näennäinen ristiriita selittyy sillä, että valtiot ensinnäkin kuluttavat hyvin paljon täysin tarpeettomasti (esimerkiksi aseisiin, rajoihin, sotiin, byrokratiaan, sääntelyyn, jne.) ja toisekseen kaikki niiden kulutus on hyvin tehotonta verrattuna vastaavaan yksityiseen kulutukseen (esim. yhden mielikuvituksellisen, poliittisen muotin mukaan luodut terveys- ja koulutuspalvelut, kun yksityisesti tuotettuna palvelut vastaisivat aina asiakkaiden kulloisiakin moninaisia tarpeita).

Kolmanneksi valtioiden kulutus on monessakin mielessä lähes täysin vastuutonta. Siinä missä yksityinen kuluttaja joutuu elämään suu säkkiä myöten ja hänen kannattaa huolehtia omaisuudestaan sekä varoa aiheuttamasta vahinkoa muille, valtiolla ei moisia "rajoitteita" ole. Valtio voi aina kuluttaa yli varojensa (sillä valtiolla ei ole omia varoja, ainoastaan takavarikointioikeus nykyisten ja tulevien kansalaisten varoihin), jättää omaisuutensa täysin heitteille tai välinpitämättömästi jopa tuhota sen (koska valtio voi aina hankkia uutta omaisuutta tai korjata vanhaa takavarikoimalla lisää kansalaisten varoja) sekä olla täysin välinpitämätön muiden omaisuuden suhteen (sillä mahdollisten vahinkojen syntyessä valtio voi yksipuolisesti määritellä itse korvausvastuun ja lisäksi rahoittaa sen kansalaisilta takavarikoiduilla varoilla).

On mielestäni kiistattoman selvää, että nimenomaan valtioiden olemassaolo on kollektiivisesti maailman suurin yksittäinen rasite luonnonvaroille ja ympäristölle. Tästä kertoo omaa karua, joskin vain anekdotaalista kieltään se, että maailman saastuneimmat paikat löytyvät järjestään totaalisimpien valtioiden alueilta: Kiinasta, Intiasta, entisestä Neuvostoliitosta...

Siksi onkin mielestäni nurinkurista, että hyvin monen ympäristöihmisen työkalupakin lähestulkoon ainoa sisältö on valtio ja sen kautta tavoiteltu lisäsääntely. Vaikka ympäristölainsäädännön historiasta löytyykin myös kirkkaampia hetkiä, kuten eri maiden ilmansuojelulait, puhdas totuus on se, että valtiot kuluttavat, tuhoavat ja saastuttavat enemmän kuin pelastavat.

Kaikki tähänastiset ympäristönsuojelun edistysaskeleet -- ja enemmänkin! -- olisivat olleet saavutettavissa myös valistuksen ja sopimusoikeudellisten menetelmien sekä yksityisomaisuuden ehdottoman suojan kautta, mutta vain valtioiden kautta on mahdollista ympäristönsuojelunkin nimissä rakentaa pysyvästi kuluttavaa, tuhoavaa ja saastuttavaa koneistoa. Juuri siksi jokaisen ympäristötietoisen valinnan tulisi olla valtion vastustaminen eikä suinkaan päinvastoin.