Julkaisin viikko sitten suomennokseni pitkähköstä artikkelista "Oppitunteja Uudesta-Seelannista". Se ei näemmä ollut edes ainoa laatuaan, eikä ihme, sillä artikkeli oli hyvä ja osoitti, että politiikkaa voi tehdä myös toisella, sillä paremmalla tavalla, verrattuna esimerkiksi tähän oman kotimaamme politiikkaan, joka muistuttaa lähinnä kirveellä teloitetun kanan viimeistä lentoa.
Seuraava kirjoitus on vapaa suomennos Maurice P. McTiguen helmikuussa 2004 pitämästä puheesta. Se on jo hieman vanhentunut, mutta Uuden-Seelannin ollessa näinkin ajankohtainen meidän on hyvä huomata, että sieltäkin löytyy varteenotettavaa opittavaa. McTigue on toiminut tutkijana sekä Uuden-Seelannin kansanedustajana, suurlähettiläänä, työllisyys-, valtionyhtiö-, rautatie-, julkisten töiden, työ- ja maahanmuuttoministerinä. Copyright © 2011 Hillsdale College. Reprinted by permission from Imprimis, a publication of Hillsdale College.
Euron kriisi on puhuttanut ihmisiä jo muutaman vuoden, niin tässä blogissa kuin muuallakin. Viikosta toiseen poliitikot kehittelevät aina uusia ratkaisuja, jotka viimeistään seuraavalla viikolla osoittautuvat olemattomiksi tai epäonnistuneiksi. Kuitenkin löytääksemme todelliset ratkaisut ja ennakoidaksemme sen tulevaisuutta meidän on ymmärrettävä euron luonne ja historia. Vallitseva käsitys euron kompastumisesta finanssikriisiin ja Lehman Brothersin kaatumiseen on lopultakin varsin vajaa teoria.
Olen joskus aiemmin, erityisesti liberaaliaikanani kannattanut voimakkaasti perustuloa julkisen sosiaaliturvan - jos sellaista täytyisi ylipäätään olla - toteuttamismallina. Päällisin puolin se on kaikkea mitä sosiaaliliberaali tai "realismiin" taipuvainen klassinen liberaali voisi valtion ohjelmalta toivoa, kuten yksinkertainen, tasa-arvoinen, tehokas ja mahdollisimman vähän markkinoiden toimintaa häiritsevä.
Eilinen Helsingin Sanomain pääkirjoitussivulla julkaistu Vieraskynä, tohtori Sakari Puiston kirjoitus "Rahajärjestelmä tulisi jälleen kytkeä kultaan" on saanut jotkut suomalaiset liberaalit, libertaarit ja eräät muut fiat-rahajärjestelmän vastustajat innostumaan vallan kritiikittömästi.
[Anarkomarko on usein erityisesti liberaalien ja libertaarien käyttämä vähättelevä nimitys täydellisiä yksilönvapauksia kannattavista anarkokapitalisteista tai voluntaristeista. Vaikka arvopohja näillä kaikilla on likipitäen sama, liberaalit ja libertaarit eivät hirveästi arvosta yhteisen ajatuskulun loogiseen loppuunsa vieviä anarkomarkoja. Myös allekirjoittanut on anarkomarko, vaikka itse suosinkin itsestäni termiä voluntaristi.]
Vaikka nykyisin vastustankin vaaleja - koska äänestämällä ei voi vaikuttaa - pidän vaaleja edelleen mielenkiintoisina. Pahoista tavoista ei pääse helposti eroon tai jotain sellaista. No, enimmäkseen suhtautumiseni on melko välinpitämätöntä, mutta joitakin asioita nousee välillä esiin.
Eilinen oli ennätyspäivä valtionkirkosta eroamisissa. Syy liittynee vahvasti toissapäiväiseen tv-keskusteluun, jossa konservatiivit (KD:n Päivi Räsänen, PS:n Oinonen, ynnä kumppanit) osoittivat älyllisen ummehtuneisuutensa. Tästä seuraava reaktio kanavoituu kirkosta eroamiseen, vaikka kirkon edustajia taisikin olla keskustelun molemmilla puolilla.
Tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin voittanut Mario Vargas Llosa vaikuttaa varsin järkikaverilta ja kerrankin voi veikata Nobelin menneen oikeaan osoitteeseen. Vai mitä sanotte seuraavasta katkelmasta, jossa Llosa kuvailee poliittisia tavoitteitaan, hänhän on ollut presidenttiehdokkaanakin Perussa:
Jos sait nettikeskustelussa juuri linkin tälle sivulle, on todennäköistä, että yritit käyttää Amerikan Yhdysvaltoja eli nk. Amerikka-korttia vasta-argumenttina liberalismille, libertarismille tai kapitalismille. Godwinin lakia mukaillen todennäköisyys sille, että verkossa käytävän liberalismi-, libertarismi- tai kapitalismikeskustelun pitkittyessä joku käyttää Yhdysvaltoja vasta-argumenttina lähenee arvoa 1. Kanssakeskustelijasi lähetti sinulle tämän linkin siinä toivossa, että ottaisit opiksesi.